Hirveän usein, kun kerron uudelle ihmiselle olevani masennuksen vuoksi kuntoutustuella saan rauhoittelevan vastauksen. "Ei se mitään. Sehän on tavallista. " Ei tuossa sinänsä mitään pahaa ole. En osaisi varmaan itsekään mitään järkevämpääkään sanoa. Tuli vain mieleen, että varooko ihmiset masentuneita tietyllä tavalla. Aiemmin se on ollut paha asia myöntää mielenterveysongelmia. Tänä päivänä ihmisillä on tarve todistella, että he eivät ole vanhanaikaisia eivätkä ennakkoluuloisia.

Pahimmat mielenterveysongelmien leimaajat ovat mielenterveysongelmaiset itse ja hoitohenkilökunta, joka on väärässä paikassa työssä. Olen kuullut ihan kyllästymiseen asti masentuneiden väittävän masennusdiagnoosin leimaavan heidät, joten he eivät kerro siitä. Miksi minulla, joka kerron avoimesti asiasta on täysin päinvastainen kokemus? Koska nämä pelkääjät ovat väärässä. Ei ole mitään leimaa ellei sitä itse laita. Siksi en halua olla kovin paljon tekemisissä näiden ammattivalittajien kanssa. Heidän pieni maailmansa on suoraan sanottuna vastenmielinen. Ahdasmielinen ja ennakkoluuloinen. Ilkeimmät kommentit olen saanut hoitohenkilökunnalta. Yksi lääkäri on suoraan sanonut minua laiskaksi, kun en lääketokkurassa suostunut kulkemaan terapiassa 160km:n päässä. Pari hoitajaa piti minulle luentoa siitä, että pitää ottaa vastuu omasta elämästä. Olin tuolloin itse hakeutunut sairaalaan väkivaltaisten ajatusten vuoksi. Missähän kohtaa en toiminut vastuullisesti????  Ruma sana, ruma sana, en kai minä muuta ole koko elämäni aikana tehnytkään kuin ottanut vastuuta itsestäni! Miten muuten minulla olisi nyt oma talo maalla ja koiria? Pitkäaikaisia haaveitani molemmat.

Kissa vain puuttuu. Odotan, että juuri oikea tapaus kävelee elämääni. Tänä aamuna heräsin inhottavasti sellaiseen uneen, jossa Miina kuoli käsiini. Pari yötä sitten näin huomattavasti mukavampaa unta. Olin riitelemässä äitini kanssa ja se lähenteli jo painajaista, kun olin niin vihainen. Seuraavaksi juoksinkin metsässä Miinan perässä ja kysyin Miinalta, mihin olemme menossa. Heräsin ja tiesin vastauksen: pois painajaisesta! Rakas enkelini on luonani pitämässä huolta minusta. En tosin ole sitä hetkeäkään epäillyt, mutta on se vain mukavaa saada vahvistus asialle.

Yhdistystoiminta herättää minussa ärsytystä yhä enemmän. Eilen kävin kaukana hallituksen kokouksessa ja tulin kotiin puolenyön aikaan. Sain olla 10 tuntia ilman ruokaa matkan ansiosta. Hallitus suunnitteli kaikenlaista toimintaa, johon liittyy mm. sellaisia suunnitelmia, että vanhempien jäsenten pitäisi lahjoittaa uusille tulokkaille tarvikkeita harrastukseen. Tiedän olevani itsekäs, mutta miksi minun pitäisi lahjoittaa kellekään yhtään mitään, kun ei kukaan ole minullekaan mitään lahjoittanut? Oikein tarkkaan, kun rupesin miettimään, niin enhän minä ole tältä yhdistykseltä saanut jäsenmaksua vastaan muuta kuin lehden, jonka tekoon olen vielä joutunut osallistumaan. Työtä saa, mutta vain toiset saavat sitten ilmaiseksi enemmän etuja. Ei se nyt vain ole reilua. Joko kaikki saavat ilmaiseksi jotain tai sitten kukaan ei saa! Ainakaan yhdistyksen nimissä. Aion kuitenkin pitää suuni kiinni, enkä lahjoita yhtään mitään mihinkään.