Lääketokkurassa ollessani opin tekemään asioita väsymyksestä huolimatta. Oli pakko. Ei minun miesystäväni minua auttaneet. Päinvastoin! Jouduin auttamaan heitä milloin missäkin. Väsymyksestä huolimatta.

Tänä aamuna oli tavallista aikaisempi herätys, kun kävin Roopekoiran kanssa "testattavana". Olemme pyrkineet kaverikoiratoimintaan mukaan ja Roope todettiin ystävälliseksi kiltiksi koiraksi, jonka uskaltaa laskea vanhusten seuraan. Ensimmäinen käynti olisi ensi maanantaina. Jännää. En ole ikinä aikaisemmin tehnyt vapaaehtoistyötä, mutta tämä on jotenkin ollut mielessä jo vuosia sitten. Jos maailmassa on mitään karman lakia, niin toivon tämän kantavan hedelmää. Minä en halua olla vanhana suljettuna laitokseen näkemättä enää eläimiä. Ajatuskin tuo kyyneleet silmiin. Mikä ilo olisikaan edes nähdä karvakavereita, vaikka ei kykenisi enää silittelemään... Roope kyllä mielellään tapaa ihmisiä ja suo iloa ihan kaikille! Minä kiittämätön olento pidän sitä usein itsestäänselvyytenä enkä todellakaan jaksa aina siitä olla kiitollinen.

Aamun jälkeen olen tehnyt kaikenlaista. Nurmikon leikkaus jäi sateen vuoksi, mutta ehtii sen toivottavasti huomenna. Erittäin tyytyväinen olen aidan rakennusprojektini aloittamiseen. Minulla on vanha navetta ja sen päässä halli. Olen keväästä asti vähän suunnitellut tehdä hallin sellaiseksi, että saan koirat päästää sinne vapaana juoksemaan. Eihän se pehmeää pihaa korvaa, mutta pienemmällä vaivalla se on suljettavissa. Tänään sain tehtyä sitten aidan toisen aukon sulkemiseen. Vielä toinen aita täytyy tehdä ja siivota se halli, kun se on hyvin roskainen. Kaikenlaista lasinsirpaletta ja pientä metalliromua siellä täällä.

Vähäksi aikaa piti käydä sänkyyn makaamaan, kun aita oli valmis, mutta kohta lähdin koiria lenkittämään. Juoksemassa piti käydä, mutta sämpylät oli loppu ja piti alkaa niitä leipoa. Siis, oikeesti... mähän oon todella aikaansaava! Hitaasti tosin teen, mutta olen ollut paljon huonommassakin jamassa. Minusta tuntuu, että yhden yhdistyksen tarvikemyynti on alkanut toimia piristävästi niin kuin toivoinkin. Aluksi se tietysti tuntui rasittavalta ja hankalalta... Mikäpä uusi asia olisi masentuneelle helppoa? Mun sietokyky muutoksille on suorastaan olematon. Se on ollut kurjaa havaita. Ei kai se koskaan erinomainen ole ollutkaan, mutta nyt ollaan tässä asiassa ihan pohjalla. No, ainakin tämän yhden asian kohdalla, on muutosvastarinnan yli päästy. Se, että saa tehdä rauhassa kotona jotain omaan tahtiin, sopii minulle. Jos ei olisi mitään tekemistä, tulisin hulluksi. Siksi kai minulla nuo koirat onkin.