Pidin kaksi vuotta blogia, joka käsitteli sitä, kuinka aion parantua masennuksesta. Nyt en enää usko siihen, että voisin parantua. Aion keskittyä arjen pyörittämiseen ja itseni unohtamiseen. En pidä itsestäni. Suoraan sanoen inhoan itseäni ja taustaani. Siinä kai se onkin suurin syy, miksi en tule parantumaan.

Mielenterveyspotilaana olen myös huomaamattani joutunut huonompaan asemaan. Minulla ei ole enää sitä vähäistä ihmisarvoa, joka minulla oli terveenä ja työkykyisenä. Joka toinen kohtaamani lääkäri vähättelee ja halveksii minua. Joka toiselta löytyy empatiaa, mutta se ei riitä häivyttämään sitä kelvottomuuden ja alemmuuden tunnetta, joka on minuun pesiytynyt. On mahdotonta arvostaa itseään, jos niin moni ihminen ympärillä halveksii.

Ystäviä minulla ei oikeastaan ole. Sukulaisiin ei ole mitään yhteyttä. Soitan joskus serkulleni ja enolleni, mutta he eivät koskaan soita minulle. Veljeni ei vastaa lainkaan yhteydenottoihini. Hänelle minulla ei ole numeroa eikä sähköpostia. Voin vain kirjoittaa perinteisiä kirjeitä. Vanhempieni kanssa en ole senkään vertaa tekemisissä. Isästäni en ole kuullut mitään 18 vuoteen. Äitini on koko lapsuuteni ajan purkanut vihaansa minuun enkä jaksa enää olla hänen kaatopaikkansa.

Kukaan ei välitä minusta enkä minäkään jaksa enää. Kaikki on samantekevää.