Kun ajattelin sisäistä järjen ääntä, muistin hämärästi jotain. Terapeutti opetti, että meillä kaikilla on kolmenlaisia sisäisiä ääniä: aikuisen, vanhemman ja lapsen äänet. Aikuinen on se järjen ääni tai oman itsen sisäinen ääni. Miten sen nyt sitten haluaakaan ilmaista. Vanhemman ääni on se, joka toruu, silloin kun epäonnistuu. Se ääni kuuluu myös silloin sisimmässä, kun joku ihminen kohtelee vähättelevästi tai suoraan arvostelee. Lapsen ääni on se, jolla puhuttelen itseäni suurimman osan ajasta. Vähättelen itse itseäni ja taitojani. Epäilen kaikkea ja kaikkia.

Ihan mielenkiintoista, mutta miten hyödyntäisin oppimiani asioita käytännössä? Se on ongelma, josta en pääse yli. Paljon olen oppinut ihmisten ajatusmaailmasta ja tavoista reagoida eri tilanteissa, mutta oppimani menee käytännössä hukkaan. Onhan se hienoa kirjoitella fiksuja juttuja blogiin, mutta oikea Tiina ei puhu viisaita. Oikea Tiina on hiljaa siihen asti kunnes alkaa huutaa. Pidän sitä melkoisena ongelmana!

Olen minä kerran tässä lähiaikoina osannut sanoa jotain oikein. Eräs ihminen lähestyi minua, kun minulla oli aivan sietämätön olo. Sanoin lyhyesti, että "Ei nyt". Se riitti ja minua uskottiin. Itse asiassa se oli hyvinkin tärkeää, että kerrankin pidin puoleni vaikkakin noinkin mitättömässä asiassa. Kerrankin pidin puoleni ja minua kuultiin. Sellaisia kokemuksia kaipaan.

Yleensä olen näkymätön tai myötäilen muita. Yleensä en ole kukaan tai en ainakaan minä. Olen sellainen kuin muut toivovat. En rehellisesti sanoen tiedä, millainen ihminen olen. Masennus on siinä mielessä hyvä asia elämässäni, että sen avulla voin määrittää itseni paremmin kuin koskaan aiemmin. Se on paljon henkilökohtaisempaa kuin ammattini tai perhetaustani. Hei, olen Tiina ja olen masentunut.