Olen ollut suurimman osan elämästäni masentunut. Muutaman vuoden olen ollut oireeton, mutta en minä terve ollut. Oireet olivat vain piilossa. Oikeastaan olen ollut koko elämäni ajan masentunut. Muistan lapsuutenikin lähinnä yksinäisenä. En minä saa mielihyvää mistään.

Miina rakastaa minua ehdoitta, se on totta. Miinan päivät vain lähenevät loppuaan. Lääkkeet eivät auta. Sillä on koko ajan hankala olla. Kipulääkkeen voimin se vielä syö ja on pirteä, mutta saa nähdä kuinka kauan voin tilannetta seurata.

Koirat eivät rakasta minua ehdoitta. Ne karkaavat heti kun saavat mahdollisuuden. Ne unohtavat minut heti, kun jotain muuta tulee näkyville. Niiden ainoa tarkoitus elämässäni on olla este minun laittamiselle sairaalaan vastoin tahtoani. Kerran niistä on jo tämä hyöty ollut. Enää en tietenkään mene tekemään mitään niin typerää, että pyytäisin apua terveyskeskuksesta. Koirat saavat silti olla ja ulkoiluttaa minua. En minä todellakaan nauti ulkoilusta koirien kanssa. Se on kamalaa. Ei niistä ole kuin riesaa.

Opiskelusta minä ennen nautin. Se oli minun korvikkeeni elämiselle. Pakopaikka. Toinen korvike ja pakopaikka oli työ. Ei se ehkä kuitenkaan ollut mitään mielihyvää tuottavaa toimintaa.

Minä en saa mistään mielihyvää. En osaa elää. En ole koskaan osannut. En ole ihminen. Olen pelkkä kuori.