Kaikki paha on ilmassa ja painaa mua alas. Ehnroothin kirjan lukeminen taisi nostaa kaiken pintaan. Lisäksi Miinan menetys alkaa nyt vasta todella tuntua. Tähän asti olen vain pitänyt kaiken sisälläni.

Se oli vanha. Odotin Miinan kuolemaa kauan. Se oli odotettavissa. Ei siitä kannata tehdä numeroa.

Suru ei mene sillä lailla ohi. Se on pakko kohdata. On itkettävä ja itkettävä ja huudettava ikävää. En minä vieläkään osaa käsitellä tunteita. Minä yritän kerta toisensa jälkeen järkeillä asiat pois päiväjärjestyksestä. Se ei toimi koskaan. Tunteet on tunnettava ja se on rumaa ja ikävää. Varsinkin, kun kukaan ei lohduta. Järkeilyn ansiosta minulla on paljon tunteita sisälläni, jotka ovat odottaneet vuosia ja vuosikymmeniäkin, että ne kaivettaisiin esiin. On paljon, mitä pitäisi huutaa pois. Inhoan sanaa pitää. On pakko. Tässä tapauksessa ei todellakaan näytä olevan vaihtoehtoja.

Meditaatio on yksi asia, joka kiinnostaisi vaihtoehtona. Luultavasti se on mahdotonta niin kauan kuin minulla on liikaa tuntemattomia tunteita tiellä. Rauhallisuus on minusta kaukana. Päässäni pyörii koko ajan levottomasti. Keskittyminen oikeasti johonkin on aivan toivotonta.

Tunteet on pakko kokea yksin. Kukaan ei halua katsella ihmistä, joka kärsii. Siksi masentuneet lääkitään tokkuraisiksi. Se vain ei valitettavasti auta parantumaan. Se on vain oireiden hallintaa ja viivyttelyä. Pikahoitoa, jolla ei jostain kumman syystä saada pysyviä tuloksia.

Masentuneille pitäisi olla paikka, jossa voi huutaa ja riehua. Iskeä mailalla tai nyrkkeilyhanskoilla jotain. Siksi minä ilmeisesti olen AINA halunnut syrjäiseen paikkaan asumaan. Olen etsinyt paikka, jossa huutaa rauhassa. Kotonahan ei saanut olla pahalla tuulella. Se oli loukkaus sitä naista kohtaan, joka minut synnytti.

Monen monta kertaa aiemminkin olen tullut siihen tulokseen, että minun kuuluu vajota pohjalle ja tonkia sieltä, mitä löydettävissä on. Minä vain en enää jaksa. Olen väsynyt. Menkää kaikki paha sinne, mistä olette tulleet. Vanhempieni luo.