Tuli Revanssi-lehti ja tuli sellainen olo taas, että saattohoidossa tässä ollaan. Täysin vieraantuneena oikeasta maailmasta ja ikuisesti hyödyttömänä. Ainakin mielenterveysyhdistysten tarjoama toiminta antaa ymmärtää, että ei meistä ole enää mihinkään. Ollaan idiotteja ja lapsen tasolla ja sen mukainen on anti. Leikitään kivoja leikkejä yhdessä ja askarrellaan.

Olen minä ollut yhdessä vaiheessa niin lääkepöllyssä, että olin tyytyväinen siitä, että sain käydä jossain palapeliä tekemässä. Kauas olen siitä onneksi edennyt ja enää ei mikään askartelu ja yleisurheilukilpailu voisi vähempää kiinnostaa! Olen aivan väliinputoaja. Ei työelämään takaisin yrittävälle akateemisesti koulutetulle naiselle näytä löytyvän vertaistukea tai ylipäätään mielekästä toimintaa.

Meidän paikallisyhdistyksemme on todella pieni, noin 30 jäsentä. Viime vuonna yritin lähteä toimintaan mukaan. Menin hallitukseenkin. Edellinen puheenjohtaja olisi mielellään luovuttanut paikkansa minulle. En kuitenkaan (onneksi) halunnut puheenjohtajaksi, kun en tuntenut ketään. Ainoa hallituksen kokous, johon osallistuin oli äärimmäisen masentava. Puheenjohtaja ja sihteeri olivat kyllä kiinnostuneita ideoistani ja kannattivat ajatuksiani, mutta kaikki muut olivat uusia ajatuksia vastaan. Yhdistys on vain vanhoille lääkepöllyssä oleville sairaille ja nuoret vain sotkevat heidän kivat rutiininsa. Puhis ja sihteeri kahdestaan kannattelevat yhdistystä ja tekevät kaiken kahdestaan. Minä en jaksanut lähteä pitämään tuollaisia kulisseja pystyssä vaikka sääliksi kävikin. Minä en itse olisi saanut siitä yhtään mitään. Päinvastoin, tuli todella paha mieli.

Niin, siis en suostu lähtemään sellaiseen toimintaan, jossa tarkoitus on vain pitää idiootit rauhallisina. Minä tarvitsen enemmän enkä halua saattohoitoon. Yksin vain saan olla. Tuskin paranen tälläkään tavalla, mutta ainakin voin olla ylpeä itsestäni ja välillä jopa kuvitella itseni "normaaliksi".