Kävin kurssikavereiden kanssa viettämässä aikaa pitkästä pitkästä aikaa eilen ja olin yötäkin heidän kanssaan. Tätä viikonloppua oli suunniteltu puoli vuotta. Ei kestänyt montaa minuuttia, kun alkoi työpuheet. Sitä sitten käytiin lähes yksinomaan koko aika. Työ sitä työ tätä. Ei koskettanut minua mitenkään. Vanhoja työjuttuja muistelin, kun ei muutakaan ollut. Ei olisi huvittanut ollenkaan. 

Putoan kauemmas kaikista asioista ja etäännyn omiin pikku ympyröihini. Se on tosiasia, jolle en voi yhtään mitään millään ajatusmallilla. Kun ei ole töissä eikä työkykyinen, niin ei ole enää työkeskeisten ihmisten kanssa puhuttavaa. 

Toisaalta en halua masennuksestakaan puhua. En jaksa. Olen siitä joutunut puhumaan monta vuotta ja olen todella kyllästynyt siihen, kun ei se tuota muuta kuin pahaa mieltä. 

Ei minulla oikein ole mitään, mistä puhua. Ei mitään, mitä suunnitella. En minä kehdannut kertoa avustajan hommistani. Paitsi, että eihän minulla tällä hetkellä ole niitäkään! Haastattelusta on kulunut viikko eikä mitään ole kuulunut. Olen jo alkanut varautua siihen, että en saa uutta paikkaa.