Kaikilla masentuneilla on monenlaisia asennevammoja. Joku voi kutsua sitä ehkä jollain hienommalla nimellä, mutta minä nyt aion omia vinoutuneita ajatuksiani kutsua tällä tavalla. Sain nimittäin itseni kiinni ihan yhtäkkiä silkasta asennevammaisuudesta. Olen kovasti ollut menossa mukaan kaikenlaisiin yhdistyksiin ja halua on ollut auttaa, koska mulla tätä aikaa on. Tai niin minä luulin.

Mua pyydettiin tänään pitämään yhteen mätsäriin puffettia. Ihan yksinkertaista: kahvia, limua, pullaa ja karkkia. Ensimmäinen ajatus oli EI. Ei, koska minulla ei ole kahvinkeitintä. Ei, koska en halua leipoa. Ei, koska en osaa ostaa karkkia. Ei, koska edellisen kerran kun olen tuollaiseen suostunut jäi minulle paha mieli. Ei, koska joku toinen voi tehdä nopeammin ja näppärämmin kuin hidas kömpelö minä. Tekosyitä tekosyiden perään! Minä en vain oikeasti halunnutkaan tehdä mitään.

Aika nololta tuntui, vaikka en vielä ehtinyt kieltäytyä ja valittaa kaikesta. Nolotti, koska olin asennevammainen. Toisaalta nyt minua ei enää nolota, koska olin niin kypsä, että huomasin ajatusteni kieron suunnan. Ei ole helppoa olla itseään kohtaan objektiivinen, vaikka olen yrittänyt asiaa opetella. Ei se käytännössä ole helppo edes opetella, vaikka teoriassa voikin miettiä kaikenlaista. Ajatukset tulevat ja menevät omaa rataansa ilman että voi kenenkään toisen kanssa niistä keskustella. Siksi niihin ei yleensä saa minkäänlaista jarrua eikä toista näkökulmaa.  

Nämä ovat harvinaisia oivalluksen hetkiä. Täytyy sanoa, että ei niitä turhan usein tule.

Lopputulos oli se, että kaivoin yhden vanhan kivan pullareseptin esiin ja lupasin pitää puffetin kunhan saan jostain kahvinkeittimen lainaksi.