Eukko kirjoitti ensin irtisanomisilmoituksen ja tänään soitti raakkuvalla äänellä sympatiaa kerjäten, että tarvitsee apuani ensi viikolla. Hän oli luottanut siihen, että se nainen, joka häntä avusti virkistyslomallaan olisi ollut käytettävissä minun sijastani. Ei vissiin ollutkaan ja nyt hän jäi pulaan. Kummasti se ääni palautui normaaliksi, kun ilmoitin, että en tule. Olenhan saanut potkut. 
Perjantaina kävin työhaastattelussa ja se venyi neljän tunnin mittaiseksi! Me vain juttelimme ihan potilaskokemuksia ja kaikkea mahdollista. Olipa ihanaa viettää aikaa suorapuheisen elämänmyönteisen iloisen ihmisen kanssa! Toisin kuin tuo eukko, joka oli kieroimpia, ilkeimpiä, ennakkoluuloisimpia ja ahdasmielisimpiä ihmisiä, joita olen koskaan tavannut. Enää tarvitsee odottaa, että kaupunki myöntää hänelle tämän avustajan. Hänellä ei nimittäin ole ollut pitkään aikaan avustajaa ja edellinen oli vain kuukauden ennen kuin lähti oman alan hommiin.
Eilen olin aika raskaissa tunnelmissa, kun hain Miinan uurnan kotiin. Ikävä nousi pintaan täydellä voimallaan. Miina on ihan suoraan sanoen parasta, mitä elämässäni on tapahtunut. Se pieni kissa oli ainut, joka minua tuki, kun eniten tarvitsin apua. Kaikki ihmiset hylkäsivät minut. Mielenterveystoimiston porukka oli saanut minut mielisairaalaan M1-lähetteellä ja siihen he olivat tyytyväisiä. Koska minun sairaalassa pitämiseksi ei ollut perusteita, pääsin kotiin ja jäin ilman hoitoa. Silloin minä totisesti olisin tappanut itseni ilman Miinaa. Eikä se ollut ainoa asia, miksi Miina on minulle kaikki kaikessa. Ikuisesti. Se ei koskaan halunnut muuta kuin olla minun lähelläni! Siitä asti kun sen kotiin sain, se halusi käpertyä syliini ja kehräsi tyytyväisenä. Minä oli sille kaikki kaikessa ja se minulle. Korvaamatonta.
Kommentit