Tämän viikonlopun olen aika lailla itkenyt ulkopuolisuuttani. Yksi koiraporukka on kokoontunut harjoittelemaan ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Viime vuonna olin siellä mukana. Nyt minulle ei enää annettu mahdollisuutta mennä mukaan. En luultavasti olisi ollut menossa, mutta eipä sitä tarvitse miettiä. Eipä minua huolittu muutenkaan. Yksin saan olla aina ja ikuisesti, ellei minusta ole jotain hyötyä. Näin siinä käy kerta toisensa jälkeen.

Olen suunnitellut koirien kanssa lyhyttä vaellusta ensi viikon lopulla. Kissoille on jo hoitopaikka varattuna, joten lähdettävä on. Se vain huolestutttaa, että minua alkaa joka päivä jossain vaiheessa heikottaa ihan valtavasti. Usein juuri kävelyllä. Luulen, että kyse on masennuslääkkeiden vieroitusoireita. Jätin kaikki lääkkeet 1,5 vuotta sitten, mutta ei sille heikotukselle muutakaan järkevää syytä voi olla. Fyysisesti olen todella terve. Perjantaina kävin juoksemassa 9 km.

On rankkaa kävellä koirien kanssa rinkka selässä hankalassa maastossa, jos vielä heikottaa. Vähän auttaa asiaa, että uskon sen olevan vieroitusoireita. Niihin ei auta mikään. On vain jatkettava eteenpäin. Ihan yhtä paljon heikottaisi kotonakin. Yksin saan olla sen asian kanssa. Tiedän tasan tarkkaan, että yksikään lääkäri ei usko minua, jos sellaista lähtisin valittamaan. Siispä en valita, vaan kärsin yksin.