Eilen olin helpottunut siitä järjen äänen kuulemisesta. Se on ollut kauan poissa. Liian kauan. Olen luultavasti ollut niin alistunut tilanteeseeni, että olen vain ollut. Toisaalta se on ollut helpostuskin, että lakkasin ponnistelemasta. Ehkä minulla on nyt pitkästä aikaa taas vähän enemmän voimia siihen ponnistelemiseen ja itseni työstämiseen. Ei minusta oikeasti ole siihen, että alistuisin ja olisin vain. Ei kovin pitkäksi aikaa.

Ei minulla ole mitään selkeää päämäärää tai tavoitetta. Se on toisaalta vapautta kuunnella omia mielihaluja, toisaalta on todella vaikeaa yrittää mitään, jos ei ole suuntaa. Ainut epämääräinen päämäärä minulla on vain kasvaa ihmisenä. Haluan tulla vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi. Haluan oppia sietämään paremmin pettymyksiä ja omaa epätäydellisyyttäni. En vain tiedä ollenkaan, mitä tuo tarkoittaa käytännössä!!!! En usko, että ihmisen kuuluu kohdata elämän vaikeudet tuntematta epätoivoa ja häpeää. Tarkoitukseni ei ole päästä mistään tunteista eroon. Miten tunteet voi näyttää rehellisesti ilman että niistä tulee ongelma muille ihmisille? Siinäpä se ongelma. Huutavat ihmiset eivät ole kivoja. Minut on jopa laitettu kerran mielisairaalaan vastoin tahtoani, koska huusin hoitajille, jotka halusivat tulla kotiini kuulustelemaan minua. Se on hiljentänyt minut tehokkaasti. Erittäin ikävä ja traumaattinen kokemus, josta en ole selvinnyt. En jaksa ajatella asiaa nyt. Joskus toiste.

Tänään minua on väsyttänyt aivan poikkeuksellisen paljon. Kävin kyllä koirien kanssa kävelemässä aamulla tavallista pidemmän lenkin, mutta eihän liikunnan pitäisi väsyttää. Luultavasti se tunnemyrsky ja ajatteleleminen, mitä olen tässä viime päivien aikana käynyt, on väsymykseen syynä. Tekisi mieli luovuttaa ja mennä sänkyyn lepäämään. Ehkä menenkin kohta.