Suru on tunne, jonka ymmärrän ja osaan tuntea. Siihen riittää itkeminen. Itkemiseen osaan paneutua täydestä sydämestäni. Surun aiheita minulla myöskin on menneisyydestä. Aina löytyy muistoista, joku syy suremiseen. Silloin kun minulla on epämääräinen huono olo, jolle en kykene antamaan muotoa, otan surun käyttöön. Tajusin eilen käyttäväni Miinan kuolemaa tekosyynä pahaan olooni. Siitä on niin helppo saada itku aikaan.

Ennen Miinan kuolemaa, oli suruni syynä Michael Knightin kuolema vuonna 1992. Se oli ennenaikainen nuoren kissan kuolema, josta en ole koskaan päässyt yli. Sen jälkeen minulla ei myöskään ollut kissaa yli puoleen vuoteen ja masennuin pahasti. Luultavasti. Muistoni tuolta ajalta ovat niin sekavat. Seuraavien kissojen menetykset eivät koskeneet kovinkaan pahasti, sillä minulla oli Miina lohduttamassa.

Minulla ei ole kaikkien näiden vuosien jälkeenkään nimeä tai selitystä pahaan olooni. Sen kyllä olen nyt ymmärtänyt, että monen monet kerrat olen itkenyt Michaelin kuolemaa sijaistoimintana. Suru on helppo tie. En jaksa ikinä selvittää sitä pahaa oloa. Oikeastaan törmään joka kerta seinään. Ei ole selitystä.

Psykosomaattiset kivut itkemisen jälkeen kertoivat minulle eilen, että kyse on jostain muusta kuin surusta. Se on jotain niin kokonaisvaltaista tuskaa, että kaikki hämärtyy. Minä en jaksa ottaa selvää epäselvästä. Antakaa minun olla.