Tietysti minä nyt alan jahkailla, miten teen tämän syksyn menojen kanssa. Yksi meno on jota en peru. En ole tavannut kurssikavereitani pitkiin aikoihin ja tilaisuuksia on harvoin. Mutta ne muut menot. Ihmiset, joita tapaan muutenkin muutaman kerran vuodessa. Ihmiset, joiden kanssa puhutaan vain koirista ja jotka eivät hirveästi minulle merkitse. Miksi väsyttäisin itseni näissä tapahtumissa? Mikä minua ajaa tilaisuuksiin, joihin en halua mennä? Vai haluanko minä sittenkin mennä? En tiedä!!!! En minä tiedä muuta kuin sen, että minä olen väsynyt. Kai siinä on tarpeeksi syytä jäädä kotiin. Onhan se ihan eri juttu pariskunnille tai perheille mennä eri tapahtumiin, kun on kaksi aikuista jakamassa vastuuta. Minä olen yksin joka paikassa ja se jo itsessään on raskasta.

On niissä tapahtumissa muitakin sinkkuja, mutta aika moni kulkee yhdessä porukassa. Minä en oikein kuulu yhteenkään porukkaan, jolta voisi saada mitään apua. Ehkä minä vain koen velvollisuudekseni osallistua tapahtumiin, kun niitä on toiset järjestämässä ja vähän ihmisiä osallistumassa. Luultavasti juuri siitä on kyse. Ei. Minun ei tarvitse mennä muiden mieliksi.

Minä olen yksin ja väsynyt. Niin se on aina ollut ja aina tulee luultavasti olemaankin. Yksin. Se on minun kohtaloni, jota ihmisten parissa kulkeminen ei ole muuttanut. Päinvastoin. Facebook-ystävät eivät yksinäisyyttä poista.