Miina on sinnikäs. Kerroin facebookissa huonosta ennusteesta ja eikös neiti ole tänään paljon pirteämpi. Se on syönytkin aika hyvin. Vielä jatketaan seurantaa. Joku toinen olisi varmasti lopettanut kissan heti kun se rupesi horjumaan. Näyttäähän se pahalta, mutta niin kauan kuin Miinaa ei haittaa, niin miksi minä siitä välittäisin.

Eilen keksin vielä yhden asian, jonka voin tehdä. Tärykalvon puhkaisu. Jos siellä korvassa on märkäeritettä niin paljon, ettei ab pääse vaikuttamaan. Eilen kurkistin korvaan ja tärykalvo näytti ehjältä. Ihan kuin se olisi pullistunut ulospäin. Ehkä se ei sittenkään ole revennyt aiemmin. Ehkä se repesi osittain ja parani. Luultavasti siitä ei ole hyötyä. Luultavasti siellä on kasvain, joka pullistaa tärykalvoa ulospäin ja aiheuttaa painetta. Mutta sitten ainakin tiedän lopettaa lääkkeiden annon turhana ja ripuli pääsisi paranemaan.

Miina on taistelija ja niin olen muuten minäkin. En minäkään ole antanut sairauteni estää tekemisiäni. En ole jäänyt kotiin itkemään. En anna edes väsymyksen estää minua. Niin monta kertaa olen kävellyt koirien kanssa eteenpäin tuulessa ja tuiskussa vaikka väsymys on ollut niin kova, että olisin halunnut mennä ojaan nukkumaan.

Olen ehkä luopunut toivosta oman ja Miinan paranemisen suhteen, mutta elämä jatkuu silti. Tavalla tai toisella.