Olen menossa suoraan kohti katastrofia. Tai ehkä liioittelen rankasti, mutta hetken näytti asiat suorastaan loistavilta ja nyt ne murentuvat pala palalta.

Olen luvannut mennä ensi viikoksi töihin. Sain oikein hienot perehdytyspaperit etukäteen ja iloitsin siitä, että en joudu olemaan yksin töissä. Voisin siis kysyä neuvoja, kun viime kerrasta on aikaa. Nyt sainkin tietää olevani yksin töissä. Sitten saatan joutua tekemään sellaista hommaa, mitä en halua enää koskaan tehdä. Työ ei sinänsä ole kamalaa, vaan ne ihmiset, joita siihen liittyy. Yritän päästä ennakkoluuloistani, mutta se on vaikeaa. Elän toivossa kuitenkin, että sitä hommaa ei vastaan sittenkään tulisi.

Tavallaan olen innostunut töihinmenosta, mutta vielä on monta mutkaa matkassa. Yksi ärsyttävä mutka on puuttuva verokortti. Miksi sitä ei voitu minulle palauttaa heti, kun viimeinen palkka maksettiin? Tänään yritin soittaa sen perään ja koko toimisto oli kiinni koulutuksen vuoksi. Joo. Kiva teille. Into meinaa latistua tällaisten mutkien vuoksi.

Jännää on se, että olen alkanut herätä aamulla pirteänä ennen kuin kello on soinut. Vaikka nukahtamista olen joutunut odottamaan, niin silti olen ollut ihan hyvällä mielellä päivät. No ehkä vähän meinaa väsyttää, mutta hyvin vähän. Kaiken kaikkiaan voisin väittää nukkuneeni viime aikoina hyvin.

Yksi viikko töitä. Kyllä minä sen jaksan. Kunhan vain osaisin!