Luen Karin Ehrnroothin kirjaa "Vinoon kasvanut tyttö". Se saa minut surulliseksi. Toinen näkymätön lapsi, jota kukaan ei ole arvostanut eikä rakastanut. Tämä tosin on yrittänyt saada huomiota ja rakkautta. Minä en muista kuin yhden kerran, kun yritin saada huomiota. Enimmäkseen halusin olla vain rauhassa. Yhä tänä päivänäkin se on minulle tärkeää ja vaikuttanut syrjäiseen asuinpaikkaani. Antakaa minun olla.

Jos saisin oikeasti rakastavaa ja välittävää seuraa, voisin ehkä ajatella toisin. Voisin jopa toivoa silloin jonkun halaavan minua ja pitävän turvassa. Mutta koska ihmiset haluavat vain hyötyä minusta ja imeä minut kuiviin, niin haluan ensisijaisesti olla rauhassa. Ei kukaan varmastikaan tarkoituksella minua halua imeä kuiviin, mutta käytännössä niin vain käy. Jatkuvasti. Aina ja kaikkien kanssa. Minä olen aina antavana osapuolena, en koskaan saajana.

Yksi poikkeus toki on: Miina. Ilman Miinaa olisin kasvanut vieläkin enemmän vinoon kuin mitä nyt olen. Yksikään ihminen ei vain minusta välitä. Ihmekös tuo, jos haluan kääntää selkäni ihmiskunnalle. Minut on kasvatettu kissaksi!