Eipä ole vieläkään tullut päätöstä kuntoutustuesta. Viikko enää aikaa. Pessimistisesti uskon, että ensi kuun alussa en tule saamaan mitään. On mulla toki säästöni, joilla saan asuntolainan lyhennyksen maksettua ja voin elää kaksi kuukautta ihan normaalisti, mutta silti pelottaa! En halua elää tyhjän päällä säästöilläni! Ei minun pitäisi joutua tekemään niin, kun olen käynyt hyvissä ajoin lääkärillä ja lausunto on ollut kaksi kuukautta Kevalla.

Inhoan tätä pätkäelämää. Inhoan sitä, että en voi suunnitella mitään. Inhoan yksinäisyyttäni. Kelpaan vain tekemään palveluksia toisille, mutta en mihinkään kivaan yhteiseen. Nytkin on naapurissa yksi valjakkoharrastaja, joka kävi yksin lenkillä eikä kutsunut minua mukaansa. Minä joudun kökkimään kotona, ettei törmätä lenkillä, koska siitä tulee iso hässäkkä. Minun koirani eivät kykene kulkemaan toisten koirien ohi nätisti, koska ne eivät ole siihen tottuneet. Minä väistän ja hautaudun kotiini. Siitähän olisi ollut minulle suuri apu, jos tämä henkilö olisi kulkenut meidän edellä. No, ei sellaista apua mulle suoda tietenkään.

Minä vain olen turha ihminen maan päällä. Turha, tylsä. Tylsä. Tylsä. Tylsääkin tylsempi.