Luovuttaminen paranemisen suhteen on vetänyt minut tunteettomaksi ja välinpitämättömäksi. Toisaalta koirille olen rähjännyt ja suuttunut enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen pettynyt itseeni ja koko maailmaan. Nukun enemmän. Ei ole syytä nousta ajoissa ylös.

Itseanalysointi vahvisti minua monella tapaa. Tunsin olevani ehkä yhteydessä sisimpääni ja saavani tarinani jotenkin järkevämmäksi, ehkä ehjemmäksi. Kumma vain, kun terapiassa samojen asioiden käsittely teki päinvastaista! Kaikki muuttui sirpaleiseksi ja heikommaksi. Tunsin itseni voimattomaksi ja traumatisoituneeksi. Toisen ihmisen läsnäolo ja tarkkailu sai minut tuntemaan itseni heikoksi. Olin aina terapiatuntien jälkeen todella masentunut ja allapäin. Voimaton.

Nyt olen ollut kuin tuuliajolla, kun olen pitänyt taukoa itseni tarkkailusta ja pohtimisesta. Toisaalta en ole surrut menneitä enkä tulevia enkä säälinyt itseäni. Se on ihan hyvä asia. Mutta määränpäätä tässä elämässä minulla ei ole. Ei syytä edes elää. Kunhan olen.

Viime yönä vahingossa lipsahdin kuitenkin menneiden muisteluun ja tajusin, kuinka äitini oli minulle kateellinen, kun kissani pitivät minusta enemmän kuin hänestä. Minun äitini olisi pitänyt olla kaikkien keskipiste. Minä en olisi saanut olla kellekään tärkeä. Se sai minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että minun ei kannata ikinä ottaa yhteyttä äitiini. Hän ei tule koskaan antamaan minulle mitään. Hän vain masentaa minut. Ei minulla ole voimaa olla välittämättä kaikesta siitä negatiivisesta, mitä hän kylvää ympärilleen.

Minun rakas Miinani sen sijaan.... on aina pitänyt minua elämänsä keskipisteenä. Miina herättää minussa aina lämpimiä tunteita vaikka mikä olisi.