Siitä on tasan 20 vuotta, kun Michael Knight-niminen kissani kuoli virtsatietukokseen vain 5 vuoden iässä. En pääse siitä yli. Suru on edelleen suuri. Michael ei pitänyt minusta, mutta se oli hyvin tarkka järjestyksestä. Minä kävelin usein unissani ja se inhosi sitä. Iltaisin se tuli jalkojeni päälle nukkumaan, jotta pysyisin yön sängyssäni! Kerran kävelin unissani lääkekaapille. Michael alkoi huutaa ja herätti sillä äitini, joka keskeytti touhuni. Ties minkä lääkemyrkytyksen olisin saanut, jos Michael ei olisi puuttunut asiaan. Suojeleva ritarini.  

Mitä antaisinkaan, jos saisin sen taas syliini puremaan minua nenään! Eihän se halunnut olla minun sylissäni. Minä puolestani kaipasin lämpöä ja hellyyttä elämääni. Sitten tulikin Miina ja Michael 2, joka oli pahasti astmaattinen. 

Elämäni tuntuu jäsentyvän mielessäni sen mukaan, mikä kissa minulla on ollut! Nyt on vuorossa Michael 3, joka ei pure minua nenään vaan nuolee.  Toivottavasti se pysyy terveempänä kuin kaimansa. Pikku hyeenani. Tänään olen viettänyt kissojen kanssa varsinaista itsepäisyyspäivää. Mokka söi reiän untuvatakkini taskuun, koska taskussa oli koiranruokaa. Michael puolestaan jyrsii mun kiinanruusua ja kultaköynnöstä. Miksi juuri niitä kasveja, jotka ovat myrkyllisiä? On niillä rönsyliljat, joita saa syödä ja tuhota ihan vapaasti. Lopulta mun piti tarttua suihkupulloon ja ampua sillä kissoja, että rauhoittuvat. 

Lopulta kaivoin pakkasesta koirien rustoluita ja annoin kissoille. Ahneet pikku vintiöt haluavat lihottaa itseään, kun ulkona on kylmä. Minä en oikein ole samaa mieltä. Luut kelpasivat oikein hyvin kissoille. On ne semmoisia hyeenoita. 

Mitä oma elämäni on? Edelleen tyhjää. Toiset kehittävät itseään harrastuksissa tai perustavat perheitä. Minä elän kissojen ja koirien kautta, kun sisälläni ei ole mitään. Pohdin vain tavaroiden ostamista. Täytän itseäni materialla. Siinäpä se.